Lapsen tehtävä ei ole tehdä vanhempiaan onnelliseksi

Mä olen jostain syystä lapsesta asti ajatellut haluavani kolme lasta. Kunnes sain ensimmäiseni.

Kolmen vuoden kokemuksella voin sanoa, että lapsenkasvatus on rankkaa. Vanhemmuus ei lopu ikinä. Äitiydestä ei voi ottaa virkavapaata silloin, kun tuntuu ettei just nyt kiinnosta. Lasta ei voi laittaa kierrätykseen konmaritettujen tavaroiden mukana.

Meidän maailmassamme lapsen hankinta on yleensä tietoinen päätös. On mahdollisuus pohtia, haluaako lapsia vai eikö halua, ja toimia niiden halujen mukaisesti. Monelle lapsen saaminen on pitkäaikaisten toiveiden täyttymys.

Moni ehkä odottaa, että lapsi on puuttuva palanen, joka täydentää jonkin kolon omassa elämässä. Että lapsi tekee itsestäkin jotekin kokonaisemman ja kokonaisvaltaisesti onnellisen ihmisen. Kun pieneen ihmisenalkuun lataa tällaiset odotukset, niin ei ihme, jos todellisuus iskee avokämmennellä päin naamaa.

Väsynyt äiti soimaa itseään, kun kaikki ei olekaan täydellistä. Vanhempi tuntee huonoa omatuntoa siitä, että ei olekaan kokoajan autuaan onnellinen lapsensa kanssa. Miksi minä joskus kadun koko juttua, vaikka sen piti olla ihanaa?

Ei pitänyt. Sinä itse rakensit pilvilinnasi, sinun hormonihuuruinen, vauvakuumeinen pääsi maalaili unelmakuvia silmiesi eteen, jotta sinä lisääntyisit ja täyttäisit maan. Arvaapa huviksesi, miksi seksi on niin kivaa ja miksi vauvoilla on niin söpöt varpaat.

Sinun lapsesi tehtävä ei ole tehdä sinua onnelliseksi. Sinun lapsesi ei ole olemassa sinua varten. Sinun lapsesi tehtävä on olla, elää, kasvaa, tutkia, iloita, nauttia, onnistua, epäonnistua, rakastaa, nauraa, itkeä. Ihan niin kuin kaikkien meistä. Sinun tehtäväsi on mahdollistaa, tukea, hoitaa ja kasvattaa. Antaa mahdollisuus elämään niille, jotka ovat täällä meidän jälkeemme. Ja olla armollinen itsellesi.

Kasariseilori

Siitä asti, kun blogeihin joskus vuonna 2008 tutustuin, olen pitänyt asukuvia olennaisena ja mielenkiintoisena osana niitä. Koska mieheni irvistää kauhusta yrittäessäni iskeä tyypille kameraa käteen, on kuvien suhteen ollut pitkälti tyytyminen jalustaan ja ajastimeen. Kunnes keksin perustaa uusien ystävien valokuvakerhon, jossa kuvaajat ja mallit voivat onnellisesti pariutua. Nämä kuvat on ottanut ensimmäinen kerhon kautta löytynyt fotofrendini Laura. Minä räpsin vastavuoroisesti Laurasta kuvia (joita sain myös luvan julkaista täällä myöhemmin), ja kivojen otosten lisäksi saatiin juttuseuraa kuvauksen ajaksi ja vielä kahvilaankin session jälkeen. Nerokasta, vaikka itse sanonkin!

Kuvat: Laura - A Small Adventure

Yksinäinen ja onnellinen

Mä olen harvoin kateellinen mutta yhdestä asiasta olen: aidosta sielunkumppanuusystävyydestä.

Aina, kun blogeissa tai somessa tai elävässä elämässä (voi hääsesonki!) tulee vastaan kertomuksia bestiksistä, kyynelehtiviä kaasoja ja morsiamia ynnä muuten vaan ystävistään nauttivia ihmisiä, niin mua vähän kirpaisee sisältä. Alan käydä läpi tuntemiani ihmisiä ja miettiä, voisiko joku heistä olla minulle se ykköslempparityyppi. Rustailen avautumisia Uusiin Ystäviin ja perustan frendiryhmiä erilaisiin tarkoituksiin.

Sitten unohdan koko jutun.

Lapsena mulla oli aina paras kaveri koulussa, mutta useimmiten kanssakäyminen tämän kanssa rajoittui nimenomaan sinne kouluajalle. Harrastuksissa oli toiset kaverit, pihaleikeissä kolmannet. En ole muutamaa satunnaista viestiä lukuunottamatta varmaan pitänyt kehenkään ystävääni yhteyttä normaalin "kanssakäymisyhteisön" ulkopuolella. Lukioaikaisen tyttöporukan kanssa kyllä vietettiin myös railakkaita viikonloppuja ja reissattiinpa jopa Lissabonissa asti, mutta ne oli niitä sen porukan tapaamisia niin kuin kiltahallituksen kämppäkierrokset ovat hallitustapaamisia ja neuvolan mammaryhmän tapaamiset mammatapaamisia. Ennemmin tietyn yhteisön kuin yksilöiden välisiä kohtaamisia.

Mulla on muutamia kavereita, jotka on olleet mun elämässä pitkään. Satunnaista someseurailua lukuunottamatta saatan olla vuosia olematta missään tekemisissä näiden tyyppien kanssa ja sitten yhtäkkiä matkustaa yhden heistä luokse Brysseliin tai sopia toisen kanssa treffit Tampereelle työmatkani aikana. Yläasteaikaisen parhaustyypin kanssa käytiin katsomassa jalkapallon MM-kisoja ja heti perään EM-kisoja kaksi vuotta myöhemmin. Näiden ihmisten kanssa on helppo ja kiva olla, vaikka emme jokapäiväistä arkea toistemme kanssa jaakaan.

Silti luulen, että tosiystävyys vaatisi sitä, että elää toisen kanssa arkea ja jakaa pienetkin sattumukset. Että on säännöllisesti yhteydessä ja tietää, milloin toinen on löytänyt unelmiensa miehen, ostanut maailman hienoimman mekon tai mokannut työpalaverissa. Mutta miten ylläpitää tällaista ystävyyttä, kun on mies, 3-vuotias lapsi, kokopäivätyö ja harrastuksia? Kun kammoaa puhelimessa puhumista, ja viestien näpyttelyn sijaan käyttää harvat vapaahetkensä mieluummin itseensä. Kun on oikeastaan ihan tarpeeksi onnellinen juuri näin eikä halua tuhlata resurssejaan ainakaan yhteenkään ylimääräiseen hyvänpäiväntuttuun.

Kaikesta tästä huolimatta odotan, että jonain päivänä jossain vastaani kävelee juuri se tyyppi, jonka perään olen haikaillut. Joku, jonka kanssa on maailman luonnollisinta jakaa elämänsä.

Vauvakuumeilua

Olen viime aikoina miettinyt paljon nimiä. Erityisesti kaksosten nimiä. Mulla olisi ihan täydelliset nimet kaksosille. Tytölle ja pojalle.

Olen jotenkin aina toivonut kolmea lasta. Vaikka ainoana lapsena olemisesta on varmasti ollut etuakin, niin kyllä mä tunnen jääneeni jostain paitsi. Kaksikin lasta tuntuu jotenkin vähän vajaalta, sitten niillä olisi vain toisensa ja olisi pakko olla aina toisen kanssa hyvissä väleissä tai sitten tapella. Kolmas tasapainottaisi.

En tiedä, onko meistä hankkimaan tietoisesti kolmea lasta. Siksi kaksoset olisivat hyvä. Perhekoko täydentyisi kerralla kolmilapsiseksi ja vauvavuosikin pitäisi elää enää kerran. Sitäpaitsi kaksoset ovat aina olleet mun mielestä jotenkin suunnattoman mielenkiintoisia, vaikka en henkilökohtaisesti sellaisia tunnekaan.

Kaksosparille suunnittelemiani nimiä voisi toki käyttää yhdellekin lapselle. Ja on mulla monia muitakin hyviä nimiehdokkaita. Mutta mun pasmat meni kyllä totaalisen sekaisin, kun työkaveri toi firman kesäpiknikille kolmosensa. Mitä jos sellaiset osuisivat omalle kohdalle? Miten niille ikinä keksisi nimet? Niitähän voisi olla vaikka minkälaisia yhdistelmiäkin, tyttöjä ja poikia.

Yritän malttaa olla markkinoimatta ehdotelmiani miehelle ennen kuin tiedossa on edes yksi hedelmöittynyt munasolu.